Hajottaa

Taas tuntuu että pää räjähtää kohta.
En jaksa taas kerran kuunnella tota huutoo. (Mandi)
Tekis mieli lähtee juokseen lujaa pakoon eikä koskaan palata.

Taas luin kuinka jonkun äidin lapsi on niin aurinko, että aina se vaan hymyilee.
En usko!
Ei kai sellasia lapsia oo olemassa jotka ei koskaan itkis?

Vapaa ilta

Mandin syntymän jälkeen mulle on tullu tosi tärkeeks se, että pääsee välillä ihan yksin meneen johonkin. Oonkin ottanut nyt tavaks käydä viikoittain ottamassa niin kutsuttua "omaa aikaa" jumppailun ja kavereiden kanssa kahvittelun parissa. Sitä jaksaa sit taas paljon paremmin olla kotona lasten kans.
Ja saan olla todella onnellinen siitä, että mulla on tollanen mies kuin Atte. Tollanen joka ei vaan tee niitä lapsia vaan myös hoitaa niitä ja touhuaa niiden kans. Ni!

Lucaksen syntymän jälkeen oli jotenkin tosi vaikee lähtee mihinkään ilman sitä ja tykkäsin, että oltiin paljon perheen kesken kotona.
Ehkä sit liikaakin?

Välillä oon ajatellut, että onko tullu tehtyä lapset liian nuorena, koska nyt aina välillä tulee sellasia ajatuksia, että olis kiva olla vielä 18, mennä ja tulla miten huvittaa?
No ei. En mä noita ihanuuksia mihinkään vaihtais! <3

Mä oon kyllä kerenny niin paljon nuorena (oonko mä nyt vanha?) tekeen ja kokeen, että eiköhän melkein kaikki oo jo tullu nähtyä ja koettua.
Nyt on perheen aika! <3 (ja päivääkään en vaihtais!)

Kuinka Sinä käytät "oman aikasi"?

Vanha ystävä

Aamulla en ois taas millään jaksanu nousta sängystä ylös.
Mies oli lähdössä töihin ja tuli pariin kertaan herätteleen mua, koska Lucas oli jo hereillä.
Raahauduin puoliunessa alakertaan ja jatkoin sohvalla uniani pojan katsellessa lasten ohjelmia ja ajattelin, että mä en jaksa nousta. Piti vielä vanhalle ystävällekin mennä kylään, jota en oo nähny lähes puoleen vuoteen, kesällä kun oltiin riidoissa. Ajattelin, että perun, koska en jaksa lähtee mihinkään.
Onneks sain sitten puolen tunnin lisäunien jälkeen itseni ylös ja aamuhommat hoidettua, eikä tarvinnut menoa perua.

Me ollaan tän kyseisen ystäväni kanssa tunnettu ihan pienestä asti, samassa tarhassa kun oltiin. Sieltä sitten jatkettiin ala-asteelle ja oltiin samalla luokalla 1. ja 2. luokka. Kolmannella luokalla vaihdettiin isommalle ala-asteelle ja siellä jouduttiin sitten eri luokille, niinkuin myös yläasteella. Lähes koko koulu ajan oltiin parhaita kavereita, jossain vaiheessa tietysti tuli jotain riitoja, niin kavereista kuin pojistakin, mutta aina löydettiin toisemme uudelleen.
Yläasteella jossain vaiheessa välit rikkoutu ja lähdettiinkin sitten eri kouluihin opiskeleen. Hän lähti kokonaan toiseen kaupunkiin. Ollessani amitsun toisella luokalla, hän vaihtoi alaa ja koulua, tuli samaan kouluun kun mä ja samalle linjalle. Tällöin ei vielä alettu uudestaan kaveeraan.
Hän sai ensimmäisen lapsensa 2006 ja sitten kun mä odotin Lucasta, niin alettiin taas nähdä toisiamme. Asuttiin vielä ihan lähekkäin, hän tien toisella puolella ja mä toisella.

Siitä asti ollaan taas oltu yhteyksissä, paitsi kesällä meille tuli riitaa, eikä sitten lähes puoleen vuoteen nähty, kunnes nyt taas tänään. Oon kyllä niin onnellinen, että mentiin Lucaksen ja Mandin kans käymään, koska hän on ollut aina sellanen jonka kanssa voi puhua ihan kaikesta ja hänelle on todella helppo puhua!
Joidenkin ihmisten kanssa puhuminen on välillä vaikeaa ja varsinkin jos ei oo nähny pitkään aikaan, mutta meillä kyllä löytyy aina se yhteinen sävel ja aina on hauskaa! <3

Jokainen tarvitsee ystäviä.
Onko sinulla hyviä ystäviä? Millaisia he ovat?

TALO

Haluan talon.
Uuden talon.
Omakotitalon.
Uuden omakotitalon.
Hienon omakotitalon.

Nih!

Me asutaan tällä hetkellä neljän huoneen rivarinpätkässä, joka ostettiin noin 2,5 vuotta sitten.
Koko kämppä on rempattu vaatehuonetta, saunaa ja kylppäriä lukuunottamatta.
Tää on joo ihan kiva, ja sillon kun remppaa tehtiin, niin tuntu, et asunnosta tulee tosi hieno. No joo, sillon se tuntu siltä, nyt enemmänkin siltä että tää on ihan juosten kustu.
Tekisi siis mieli hommata uus talo (omakotitalo!) ja laittaa se oikeesti hienoks!
Ja eniten vituttaa vastike, joka on ihan järjetön!

Meillä oiskin miehen kanssa haaveissa, että sitten joskus tulevaisuudessa saatais mun vanhempien talo, jonka he ovat rakentaneet kun mä oon ollu pieni. Se on juurikin omakotitalo, jossa on 5h+k+khh+s+2xWC, autotalli ja iso piha!
Siitä sais todella hienon, kun vaan pinnat laittais uusiks.

Noh, ehkä sit joskus me ehkä voitais saada se?
Ei kai sitä nyt voi vaan mennä sanoon (edes omille vanhemmille), et "Hei, saataiskos me teijän talo? Eiks tää oo vähän liian iso teille kahdelle?"

Jatkan haaveilua! :)

Lapset

Noi aikasemmat kirjotukset on varmaankin antaneet sellasen kuvan, että meidän perheessä ei oo mitään hyvää eikä mikään oo hyvin? No kyllä on! Kaikista tärkein asia on se, että lapset on terveitä! Vielä ainakin, eihän sitä ikinä voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Toivon tietysti, että pysyvät aina terveinä eikä mitään vakampaa tulis, niinkuin tietysti jokainen vanhempi varmasti toivoo.

Eilen katseltiin siis Elämä Lapselle-konserttia. Kyllä ne tarinat taas kosketti todella paljon. Voi mitä kaikkee jotkut perheet saakaan kokee.. :'(
Mulle itsellenikin toi aihe on aika läheinen, sillä oon saanu vierestä seurata mieheni veljen kahden nuorimman lapsen vakavia sairauksia heidän syntymistään asti. Nuoremmalla heistä sairaus on vakavampi ja on joutunut kokemaan vaikka ja mitä! Aina jaksan ihmetellä pienen ihmisen jaksamista ja sitä voimaa selviytyä!

Mun "ongelmat" tuntuu siis aika pieniltä verrattuna siihen mitä jotkut joutuu kestään!

Rakastan teitä Lucas ja Mandi! <3

Eilen mieheni ollessa töissä laitoin hänelle tekstarilla anteekspyynnön siitä että oon ollu niin vittumainen ja samaan viestiin lisäsin, että kun hän ei tunnu käsittävän, että mä en oikeesti vaan enää välillä jaksa!
Hän pyysi kanssa anteeks omaa käytöstään.

Oon monet kerrat hänelle viestittäny töihin, että mä en jaksa tota huutoo ja tuun hulluks. Ehkä oon yrittäny pyytää apua, johon en kyllä oo saanu muuta vastausta, kun että koita nyt jaksaa..
Joo koitan ja siinä onkin välillä todella paljon koittamista. Mä oon välillä niin ratkeemispisteessä, että meinaa lähtee koko homma käsistä. Tulee huudettua lapsille ja välillä tekis mieli paiskoo tavarat pitkin seiniä.

Ja sitten taas tunnen itseni huonoks äidiks jos tulee jostain syystä huudettua. Kyllähän mä sen tiedän, ettei se huuto mitään auta. Täytyis vaan yrittää hallita itsensä.

Mandin syntymän jälkeen tunsin välillä olevani aivan lopussa ja pari kertaa meinasinkin romahtaa aivan tyystin! Mandilla todettiin 1,5kk:n ikäisenä refluksia ja siihen saakka huusi päivittäin lähes koko ajan, ellei ollu tissi suussa.
Muistan muutamat kerrat, kuinka itkin ja huusin kun mies toi tyttöä syömään, että "Mä en vittu jaksa enää. Mulla ei oo enää muuta elämää kun istua tissi suussa päivät pitkät ja välillä tuli sanottua niinkin pahasti, että toivon että koko tyttöä ei edes olisi!"

No enhän mä oikeesti niin toivonu, niinä hetkinä vaan kaikki tuntu ylivoimaselta. Välillä teki mieli käpertyä nurkkaan pieneks palloks ja lakata olemasta.

Tuntu kuin mut olis tuomittu neljän seinän sisälle. Mihinkään ei pystyny lähteen ilman huutoo. Pari kertaa jouduinkin peruun menoni, kun huuto alko jo ennenkuin sain tytön istuimeen.
Silloin ajattelin "hyvää elämää vaan mullekin.."

Refluksian toteamisen jälkeen Mandi sai lääkkeet vaivaansa ja huuto alko helpottaan ja nyt se on jo loppunu.
Nyt hän huutaa enää ainoastaan autossa, mutta sen kanssa on jo oppinu jollain tapaa elään..

Näin jälkeenpäin ajateltuna, mulla tais olla pieni synnytyksen jälkeinen masennus, mitä en sillon tajunnu, tai en halunnu myöntää ja näin ollen ei tullu edes haettua apua. Vieläkin välillä tuntuu että masennus nostaa hetkittäin päätänsä, mutta täytyy koittaa jaksaa.
Onhan meillä myös paljon hyviäkin hetkiä takana ja paljon vielä myös edessäpäin! :)

Ihana Maanantai

Monet odottaa aina viikonloppua ja vihaa maanantaita. Niin minäkin ennen.
Tai kyllä mä vieläkin odotan viikonloppua, ettei tarvi olla yksin lasten kans, mutta sit aina lauantaiaamusin mä taas muistan vihaavani viikonloppuja!

Meidän perheen viikonlopuista on nimittäin tullu ihan hirveitä. Johtuen kai aika pitkälti Lucaksen uhmaiästä?
Viikonloput, kun isäntäkin on kotona, on pelkkää huutoo, kiukkuamista ja vinkumista täynnä. Mikään ei oo hyvin. Osottaako poika sit vaan isälleen mieltä, kun ei oo päivisin viikolla kotona?

Viikolla kun oon yksin lapsien kanssa kotona isännän ollessa töissä, meillä on useimmiten tosi kivaa ja Lucaskin on hyvällä päällä. Mutta sillä samalla sekunnilla kun Atte tulee töistä ja astuu sisälle alkaa se kiukkuaminen.

Eilen jo ehdotinkin miehelle avioeroo ja kerroin myös, että hän saa pitää lapset!
Mä oon välillä niin tuskastunu tohon huutoon, että tekis mieli pakata kamat (=olla raukkamainen) ja lähtee meneen! Sit mä taas palaan todellisuuteen ja mietin, että mihin mä sit oikein menisin? Eihän mulla oo mitään paikkaa..

No joo, sitten vähän positiivisempiin asioihin!
Oltiin Mandin kans aamulla vauvajumpassa ja Lucas oli siskoni ja hänen tyttöjensä kanssa sellaisella temppuradalla. Lucas on aika arka ja ottaa aikansa ennenkuin hän alkaa vieraassa paikassa hieman avautuun. Aattelinkin, että kuinkahan suostuu jäämään vieraaseen paikkaan vaikka olikin tuttu ja turvallinen ihminen mukana.. Hienosti poika jäi, sano heipat ja lähti.
Kun menin häntä hakemaan, tunsin ylpeyttä siitä, että hän oli jopa tehnyt siellä jotain eikä vain kyhnöttänyt siskossani kiinni. Way to go Lucas! :)

Aloitus

Ajattelin aloittaa toisen blogin kirjoittamisen jonne kirjoitan myös vaikeista asioista. Ja enemmänkin meidän perheen arjesta. Tuo toinen blogi tuntuukin vähän tyhmältä, ja sinne oonkin kirjotellu mistä milloinkin. Voihan olla, että tännekkin sitten tulee kirjoteltua välillä mitä sattuu, mut katotaan nyt mitä tästä tulee..

Olen siis lolakuussa 23 vuotta täyttävä nuori nainen ja perheeseeni kuuluvat aviomies Atte, poikamme Lucas (synt. 06/08), tyttäremme Mandi (synt. 04/10) ja ranskisneiti Lola.
Kaikki ovat erittäin rakkaita ja tärkeitä! <3

Välillä arki tuntuu todella ylivoimaiselta, enkä oikein osaa edes asiasta puhua kenellekään ja siitä ehkä sainkin kipinän tän blogin kirjottamiseen. Voi edes johonkin purkaa tuntemuksiaan.. Aina välillä tuntuu siltä, että vedetään jonkinlaista roolia, vaikka välillä asiat tuntuu menevän päin persettä. En jaksa aina olla se "täydellinen" äiti, joka hymyilee päivästä toiseen ja raahaa lapsiaan harrastuksesta toiseen ja kaikki on niin ihanaa, liibalaaba...

Usein vertaan itseäni toisiin tuntemiini äiteihin, jotka tuntuvat niin täydellisiltä ja tuntuu että heidän elämissään on kaikki kohdallaan.

Ollaanko me sit vaan erilaisia? Eihän aina voi jaksaa kaikkee, eihän?