2011

Nyt on taas uus vuosi edessä. Mitähän se mahtaa tuoda tullessaan?

Ainakin mulla loppuu äitiysloma (vähän reilu kuukausi vielä jäljellä) ja täytyis miettiä mitä sit. Töihin en vielä haluais, koska Mandi on kuitenkin vielä niin pieni, että en sitä hoitoon haluais laittaa.

Oon alkanu jo kauheesti ressaan raha-asioita, koska pelkälle kotihoidontuelle en kyllä varmaan voi jäädä, sillä se ei millään riitä meidän kaikkiin menoihin, edes niihin pakollisiin.

Edessä taitaa siis olla helmikuussa reissu työkkäriin äippäloman loputtua.

Haaveena ois pystyä oleen  vielä ens kesä kotona, ja sit syksyllä mennä töihin.. ehkä..?

Katsotaan miten mamman käy! :)

Muuta ihmeellistä ei tälle vuodelle kai oo tiedossa, ei uusia vauvoja tai sellasia, itselle ainakaan. :D

Sanoin kyllä Heidille, että ens vuonna pitäis olla taas mahat pystyssä, niinkuin tähänkin asti: joka toinen vuosi ilman mahaa ja joka toinen mahan kanssa. :D

Me vietettiin uuttavuotta serkkuni perheen kanssa joka on jo melkeinpä muodostunut "perinteeks". :)

Kivaa, että on tollasia ihania ihmisiä elämässä, joiden kanssa voi viettää ja yleensä vietetäänkin kaikki tollaset "juhlat": vaput ja uudetvuodet. <3

Viime uusvuosi näytti tältä: Mandi vielä mahassa ja Luxukin niin pikkuisen näkönen. :)

 Tällöin oltiin serkkuni luona.

Meillä oli vähän omalaatunen tapa sulattaa tinaa. :D

Tänä uutenavuotena he olivat sit meillä. Lapset sai peuhata keskenään, ammuttiin raketteja (niin kauan kunnes yks raketti räjähtikin paikoillaan), tehtiin pitsaa ja lasten mentyä nukkumaan, nautittiin hieman siideriä ja vinkkua juustojen ja suolakeksien kera.

Ja päästiinhän me testaan meidän uus Isäntä Vs Emäntä- peli!

Suosittelen peliä! :)

Tänä vuonna näytti sit tältä:

Luxu ei kauheesti tykännyt raketeista vaan sitä pelotti. Hyppäskin sit isin syliin ja olis halunnut heti takas sisälle, mutta katseli se sitten kaikki ne muutamat raketit mitä ammuttiin.

 Seuraavana aamuna:

Mandi ja kummityttömme Inna <3

Pojat ja Lola <3

Lolakin väsähti hulinasta :D

Mä en oo muuten ikinä tehnyt mitään uudenvuoden lupausta, enkä varmaan tuu ikinä tekeenkään. Atte lupas lopettaa tupakin polton, haki siihen oikein jotkut lääkkeet. Saas nährä miten äijän käy! :D

Ootteko te tehneet lupauksia ja jos ootte, ootteko pystyneet ne pitämään?

Ihanaa alkanutta vuotta 2011 kaikille! <3

Eilen mieheni ollessa töissä laitoin hänelle tekstarilla anteekspyynnön siitä että oon ollu niin vittumainen ja samaan viestiin lisäsin, että kun hän ei tunnu käsittävän, että mä en oikeesti vaan enää välillä jaksa!
Hän pyysi kanssa anteeks omaa käytöstään.

Oon monet kerrat hänelle viestittäny töihin, että mä en jaksa tota huutoo ja tuun hulluks. Ehkä oon yrittäny pyytää apua, johon en kyllä oo saanu muuta vastausta, kun että koita nyt jaksaa..
Joo koitan ja siinä onkin välillä todella paljon koittamista. Mä oon välillä niin ratkeemispisteessä, että meinaa lähtee koko homma käsistä. Tulee huudettua lapsille ja välillä tekis mieli paiskoo tavarat pitkin seiniä.

Ja sitten taas tunnen itseni huonoks äidiks jos tulee jostain syystä huudettua. Kyllähän mä sen tiedän, ettei se huuto mitään auta. Täytyis vaan yrittää hallita itsensä.

Mandin syntymän jälkeen tunsin välillä olevani aivan lopussa ja pari kertaa meinasinkin romahtaa aivan tyystin! Mandilla todettiin 1,5kk:n ikäisenä refluksia ja siihen saakka huusi päivittäin lähes koko ajan, ellei ollu tissi suussa.
Muistan muutamat kerrat, kuinka itkin ja huusin kun mies toi tyttöä syömään, että "Mä en vittu jaksa enää. Mulla ei oo enää muuta elämää kun istua tissi suussa päivät pitkät ja välillä tuli sanottua niinkin pahasti, että toivon että koko tyttöä ei edes olisi!"

No enhän mä oikeesti niin toivonu, niinä hetkinä vaan kaikki tuntu ylivoimaselta. Välillä teki mieli käpertyä nurkkaan pieneks palloks ja lakata olemasta.

Tuntu kuin mut olis tuomittu neljän seinän sisälle. Mihinkään ei pystyny lähteen ilman huutoo. Pari kertaa jouduinkin peruun menoni, kun huuto alko jo ennenkuin sain tytön istuimeen.
Silloin ajattelin "hyvää elämää vaan mullekin.."

Refluksian toteamisen jälkeen Mandi sai lääkkeet vaivaansa ja huuto alko helpottaan ja nyt se on jo loppunu.
Nyt hän huutaa enää ainoastaan autossa, mutta sen kanssa on jo oppinu jollain tapaa elään..

Näin jälkeenpäin ajateltuna, mulla tais olla pieni synnytyksen jälkeinen masennus, mitä en sillon tajunnu, tai en halunnu myöntää ja näin ollen ei tullu edes haettua apua. Vieläkin välillä tuntuu että masennus nostaa hetkittäin päätänsä, mutta täytyy koittaa jaksaa.
Onhan meillä myös paljon hyviäkin hetkiä takana ja paljon vielä myös edessäpäin! :)

Aloitus

Ajattelin aloittaa toisen blogin kirjoittamisen jonne kirjoitan myös vaikeista asioista. Ja enemmänkin meidän perheen arjesta. Tuo toinen blogi tuntuukin vähän tyhmältä, ja sinne oonkin kirjotellu mistä milloinkin. Voihan olla, että tännekkin sitten tulee kirjoteltua välillä mitä sattuu, mut katotaan nyt mitä tästä tulee..

Olen siis lolakuussa 23 vuotta täyttävä nuori nainen ja perheeseeni kuuluvat aviomies Atte, poikamme Lucas (synt. 06/08), tyttäremme Mandi (synt. 04/10) ja ranskisneiti Lola.
Kaikki ovat erittäin rakkaita ja tärkeitä! <3

Välillä arki tuntuu todella ylivoimaiselta, enkä oikein osaa edes asiasta puhua kenellekään ja siitä ehkä sainkin kipinän tän blogin kirjottamiseen. Voi edes johonkin purkaa tuntemuksiaan.. Aina välillä tuntuu siltä, että vedetään jonkinlaista roolia, vaikka välillä asiat tuntuu menevän päin persettä. En jaksa aina olla se "täydellinen" äiti, joka hymyilee päivästä toiseen ja raahaa lapsiaan harrastuksesta toiseen ja kaikki on niin ihanaa, liibalaaba...

Usein vertaan itseäni toisiin tuntemiini äiteihin, jotka tuntuvat niin täydellisiltä ja tuntuu että heidän elämissään on kaikki kohdallaan.

Ollaanko me sit vaan erilaisia? Eihän aina voi jaksaa kaikkee, eihän?