Ihana Maanantai

Monet odottaa aina viikonloppua ja vihaa maanantaita. Niin minäkin ennen.
Tai kyllä mä vieläkin odotan viikonloppua, ettei tarvi olla yksin lasten kans, mutta sit aina lauantaiaamusin mä taas muistan vihaavani viikonloppuja!

Meidän perheen viikonlopuista on nimittäin tullu ihan hirveitä. Johtuen kai aika pitkälti Lucaksen uhmaiästä?
Viikonloput, kun isäntäkin on kotona, on pelkkää huutoo, kiukkuamista ja vinkumista täynnä. Mikään ei oo hyvin. Osottaako poika sit vaan isälleen mieltä, kun ei oo päivisin viikolla kotona?

Viikolla kun oon yksin lapsien kanssa kotona isännän ollessa töissä, meillä on useimmiten tosi kivaa ja Lucaskin on hyvällä päällä. Mutta sillä samalla sekunnilla kun Atte tulee töistä ja astuu sisälle alkaa se kiukkuaminen.

Eilen jo ehdotinkin miehelle avioeroo ja kerroin myös, että hän saa pitää lapset!
Mä oon välillä niin tuskastunu tohon huutoon, että tekis mieli pakata kamat (=olla raukkamainen) ja lähtee meneen! Sit mä taas palaan todellisuuteen ja mietin, että mihin mä sit oikein menisin? Eihän mulla oo mitään paikkaa..

No joo, sitten vähän positiivisempiin asioihin!
Oltiin Mandin kans aamulla vauvajumpassa ja Lucas oli siskoni ja hänen tyttöjensä kanssa sellaisella temppuradalla. Lucas on aika arka ja ottaa aikansa ennenkuin hän alkaa vieraassa paikassa hieman avautuun. Aattelinkin, että kuinkahan suostuu jäämään vieraaseen paikkaan vaikka olikin tuttu ja turvallinen ihminen mukana.. Hienosti poika jäi, sano heipat ja lähti.
Kun menin häntä hakemaan, tunsin ylpeyttä siitä, että hän oli jopa tehnyt siellä jotain eikä vain kyhnöttänyt siskossani kiinni. Way to go Lucas! :)

Aloitus

Ajattelin aloittaa toisen blogin kirjoittamisen jonne kirjoitan myös vaikeista asioista. Ja enemmänkin meidän perheen arjesta. Tuo toinen blogi tuntuukin vähän tyhmältä, ja sinne oonkin kirjotellu mistä milloinkin. Voihan olla, että tännekkin sitten tulee kirjoteltua välillä mitä sattuu, mut katotaan nyt mitä tästä tulee..

Olen siis lolakuussa 23 vuotta täyttävä nuori nainen ja perheeseeni kuuluvat aviomies Atte, poikamme Lucas (synt. 06/08), tyttäremme Mandi (synt. 04/10) ja ranskisneiti Lola.
Kaikki ovat erittäin rakkaita ja tärkeitä! <3

Välillä arki tuntuu todella ylivoimaiselta, enkä oikein osaa edes asiasta puhua kenellekään ja siitä ehkä sainkin kipinän tän blogin kirjottamiseen. Voi edes johonkin purkaa tuntemuksiaan.. Aina välillä tuntuu siltä, että vedetään jonkinlaista roolia, vaikka välillä asiat tuntuu menevän päin persettä. En jaksa aina olla se "täydellinen" äiti, joka hymyilee päivästä toiseen ja raahaa lapsiaan harrastuksesta toiseen ja kaikki on niin ihanaa, liibalaaba...

Usein vertaan itseäni toisiin tuntemiini äiteihin, jotka tuntuvat niin täydellisiltä ja tuntuu että heidän elämissään on kaikki kohdallaan.

Ollaanko me sit vaan erilaisia? Eihän aina voi jaksaa kaikkee, eihän?