Eilen mieheni ollessa töissä laitoin hänelle tekstarilla anteekspyynnön siitä että oon ollu niin vittumainen ja samaan viestiin lisäsin, että kun hän ei tunnu käsittävän, että mä en oikeesti vaan enää välillä jaksa!
Hän pyysi kanssa anteeks omaa käytöstään.

Oon monet kerrat hänelle viestittäny töihin, että mä en jaksa tota huutoo ja tuun hulluks. Ehkä oon yrittäny pyytää apua, johon en kyllä oo saanu muuta vastausta, kun että koita nyt jaksaa..
Joo koitan ja siinä onkin välillä todella paljon koittamista. Mä oon välillä niin ratkeemispisteessä, että meinaa lähtee koko homma käsistä. Tulee huudettua lapsille ja välillä tekis mieli paiskoo tavarat pitkin seiniä.

Ja sitten taas tunnen itseni huonoks äidiks jos tulee jostain syystä huudettua. Kyllähän mä sen tiedän, ettei se huuto mitään auta. Täytyis vaan yrittää hallita itsensä.

Mandin syntymän jälkeen tunsin välillä olevani aivan lopussa ja pari kertaa meinasinkin romahtaa aivan tyystin! Mandilla todettiin 1,5kk:n ikäisenä refluksia ja siihen saakka huusi päivittäin lähes koko ajan, ellei ollu tissi suussa.
Muistan muutamat kerrat, kuinka itkin ja huusin kun mies toi tyttöä syömään, että "Mä en vittu jaksa enää. Mulla ei oo enää muuta elämää kun istua tissi suussa päivät pitkät ja välillä tuli sanottua niinkin pahasti, että toivon että koko tyttöä ei edes olisi!"

No enhän mä oikeesti niin toivonu, niinä hetkinä vaan kaikki tuntu ylivoimaselta. Välillä teki mieli käpertyä nurkkaan pieneks palloks ja lakata olemasta.

Tuntu kuin mut olis tuomittu neljän seinän sisälle. Mihinkään ei pystyny lähteen ilman huutoo. Pari kertaa jouduinkin peruun menoni, kun huuto alko jo ennenkuin sain tytön istuimeen.
Silloin ajattelin "hyvää elämää vaan mullekin.."

Refluksian toteamisen jälkeen Mandi sai lääkkeet vaivaansa ja huuto alko helpottaan ja nyt se on jo loppunu.
Nyt hän huutaa enää ainoastaan autossa, mutta sen kanssa on jo oppinu jollain tapaa elään..

Näin jälkeenpäin ajateltuna, mulla tais olla pieni synnytyksen jälkeinen masennus, mitä en sillon tajunnu, tai en halunnu myöntää ja näin ollen ei tullu edes haettua apua. Vieläkin välillä tuntuu että masennus nostaa hetkittäin päätänsä, mutta täytyy koittaa jaksaa.
Onhan meillä myös paljon hyviäkin hetkiä takana ja paljon vielä myös edessäpäin! :)