Korvalääkärin tuomio: putket!

Käytiin siis tänään Mandin kans siellä korvalääkärillä. 

Toinen korva oli tällä kertaa puhdas ja toisessa oli vielä jotain limaa. 

Lääkäri sano, että lima ei lähde millään antibiooteilla ja koska tulehduksia on ollu neljä peräkkäin (korvat ei siis missään vaiheessa oo ollu terveet marraskuun jälkeen), niin putket olis hyvät.

Voitteko kuvitella kuinka hirveetä on pidellä pientä avutonta lasta väkisin sylissä, kun se huutaa paniikissa ja yrittää rimpuilla äitinsä otteesta irti?

Katsoo anovin silmin kuin kysyen, että miks teet äiti mulle näin?

Meinas tulla itsellekin itku.

Huomenna saadaan aika putkitukseen, josta mä oon pyöritelly jo kaikki kauhukuvat päässäni.

Onneks Attekin tulee sinne ja se saa kyllä viedä Mandin nukutukseen.

Miten mä voisin katsella kun mun oma pieni tyttöni nukutetaan, kun en pysty katsoon edes koiran rauhoittamista, vaikka kuitenkin tiedän että ei siinä oo mitään pahaa? 

Mä vaan oon tällänen itkupilli.

Pikku Mandi. :D

Mulle meinas tulla tänään paniikki, kun ajettiin motaria Ikeaan tapaan muita mammoja ja vauvoja.

Ohituskaistaa ajaessani huomasin, että edellä ajava jarruttaa.

Seuraavaks mä huomasin kuinka kaikki autot vaan seiso, eikä ykskään liikkunu mihinkään. 

En vieläkään tiedä mitä siellä oli tapahtunu, mutta siinä me seistiin varmaan kymmenisen minuuttia.

Mun silmissä vilisi kaikki kauhuleffat, mm. Final Destination, jossa ne nuoret on siellä autossa ja se yks näkee kuinka se tukkirekka ajaa jotain autoo päin ja siitä tuleekin sellanen ketjukolari.

Aattelin, että mitä jos sieltä tuleekin joku auto, joka ei huomaa niitä pysähdyksissä olevia autoja vaan ajaa takimmaisen perään ja siitä alkaa ketjukolari, joka jatkuu ja jatkuu...

Joo, mulla on ehkä välillä hiukan vilkas mielikuvitus, mutta ajattelin, että nappaan kohta muksut auton kyydistä ja lähen johonkin. 

Mihin? 

Ihmiset kattois mua kun hullua.

No en mä lähtenyt. Sain kasattua ajatukset, ja sit jono lähtikin jo liikkeelle.

Vihaan tollasia tilanteita.

xxx

Eilen luin paristakin eri blogista, että Gap:n verkkokaupassa on aleja ja sinnehän mä menin heti selaileen. :D

Löysin Mandille aivan ihanan mekon ja olisin tilannut vaikka sen pelkästään. :D

Toivottavasti tää olis ens kesänä sopiva. Kooksi otin 12-18m.

Kuva: Gap

Luxullekin tietty jotain;

ihanat farkut! :)

Näihin otin kooksi 3v. joten on varmaan vielä hieman isot kun saapuvat.

Kuva: Gap

Siellä olis ollut vaikka mitä ihanuuksia, mutta en viitsiny alkaa kauheesti hamstraan. ;)

Viikonloppu.

Ei mennyt perjantai ihan suunnitelmien mukaan, koska ystävä kenen kanssa piti lähtee viettään iltaa, sairastui.

Onneks ei kuitenkaan menny perjantain ihan kotona oleskeluks, vaan lähdettiin sit kahden mun muun ystävän kans ulos ja hauskaa oli! 

Alkuilta istuttiin P:n luona ja siitä lähdettiin sitten baariin tanssimaan.

Siellä oli ysäribileet, mutta ihmisiä oli tosi vähän liikenteessä. 

Niinkuin kai yleensäkin perjantaisin?

Ja kaikki jotain 18-vuotiaita!

Nykyään baarissa käydessä sitä tuntee itsensä jotenkin kovin vanhaks...

Perjantaina kun istuttiin P:n luona, mulla alko vasemmassa reidessä tuntuun ihmeellistä kipua. Tällöin kipu oli tosi pientä ja unohtuikin aika pian kokonaan.
Oiskohan ollu alkoholillakin osuutta asiaan? :D
No kuitenkin.. lauantaina se kipu taas palas. Tällöinkin vielä ihan siedettävänä ja välillä se häviskin taas kokonaan..
Sunnuntaina se kipu alko heti aamusta ja oli melkein sietämätöntä.
Se säteili alaselästä takareisiin, eikä mikään asento ollu hyvä. Kyykistyminen ja kurottelu oli aivan tuskaa.
Illalla Atte sit hiero mun reisiä ja alaselkää ja se kipu lakkas.
Ah, vihdoinkin, ajattelin.
Juu, niinhän mä ajattelin ja luulin.
Yön aikana se kipu taas palas ja on ollu tänäänkin aika sietämätöntä, jotain aivan järkyttävää.
 Luulisin syyks jotain jumissa olevaa hermoo selässä?
Täytyy varmaan varata aika jollekin (kuka sellainen on?) joka vois asialle tehdä jotain?

Onko teillä ollu koskaan tällästä ja millä se on hoidettu?

Mulla loppu muuten viime keskiviikkona sit äitiysloma ja kävin tietysti heti ilmottautuun työttömäks.
Miten tää mammaloma menikin taas näin nopeeta??
Nainen siellä kyseli, että onko mulla jo jotain töitä tiedossa sun muuta, ja kerroin, että syksyllä alkava koulu kiinnostais, jos vaan on varaa siihen. Se kerto sit sellaisesta mahdollisuudesta, että nykyään voi saada saman rahan "koululaisena", kuin saisit työttömänä. Koulun vaan täytyy olla tietyntyyppinen yms. ja sitä rahaa pitää jotenkin anoo.
Jesh! Mun kouluhaaveet ei siis ookkaan vielä ihan täysin menetettyjä!
Kukapa olis uskonu, että tää nähdään (ehkä!) vielä koulunpenkillä?? ;)

2011

Nyt on taas uus vuosi edessä. Mitähän se mahtaa tuoda tullessaan?

Ainakin mulla loppuu äitiysloma (vähän reilu kuukausi vielä jäljellä) ja täytyis miettiä mitä sit. Töihin en vielä haluais, koska Mandi on kuitenkin vielä niin pieni, että en sitä hoitoon haluais laittaa.

Oon alkanu jo kauheesti ressaan raha-asioita, koska pelkälle kotihoidontuelle en kyllä varmaan voi jäädä, sillä se ei millään riitä meidän kaikkiin menoihin, edes niihin pakollisiin.

Edessä taitaa siis olla helmikuussa reissu työkkäriin äippäloman loputtua.

Haaveena ois pystyä oleen  vielä ens kesä kotona, ja sit syksyllä mennä töihin.. ehkä..?

Katsotaan miten mamman käy! :)

Muuta ihmeellistä ei tälle vuodelle kai oo tiedossa, ei uusia vauvoja tai sellasia, itselle ainakaan. :D

Sanoin kyllä Heidille, että ens vuonna pitäis olla taas mahat pystyssä, niinkuin tähänkin asti: joka toinen vuosi ilman mahaa ja joka toinen mahan kanssa. :D

Me vietettiin uuttavuotta serkkuni perheen kanssa joka on jo melkeinpä muodostunut "perinteeks". :)

Kivaa, että on tollasia ihania ihmisiä elämässä, joiden kanssa voi viettää ja yleensä vietetäänkin kaikki tollaset "juhlat": vaput ja uudetvuodet. <3

Viime uusvuosi näytti tältä: Mandi vielä mahassa ja Luxukin niin pikkuisen näkönen. :)

 Tällöin oltiin serkkuni luona.

Meillä oli vähän omalaatunen tapa sulattaa tinaa. :D

Tänä uutenavuotena he olivat sit meillä. Lapset sai peuhata keskenään, ammuttiin raketteja (niin kauan kunnes yks raketti räjähtikin paikoillaan), tehtiin pitsaa ja lasten mentyä nukkumaan, nautittiin hieman siideriä ja vinkkua juustojen ja suolakeksien kera.

Ja päästiinhän me testaan meidän uus Isäntä Vs Emäntä- peli!

Suosittelen peliä! :)

Tänä vuonna näytti sit tältä:

Luxu ei kauheesti tykännyt raketeista vaan sitä pelotti. Hyppäskin sit isin syliin ja olis halunnut heti takas sisälle, mutta katseli se sitten kaikki ne muutamat raketit mitä ammuttiin.

 Seuraavana aamuna:

Mandi ja kummityttömme Inna <3

Pojat ja Lola <3

Lolakin väsähti hulinasta :D

Mä en oo muuten ikinä tehnyt mitään uudenvuoden lupausta, enkä varmaan tuu ikinä tekeenkään. Atte lupas lopettaa tupakin polton, haki siihen oikein jotkut lääkkeet. Saas nährä miten äijän käy! :D

Ootteko te tehneet lupauksia ja jos ootte, ootteko pystyneet ne pitämään?

Ihanaa alkanutta vuotta 2011 kaikille! <3

Kuulumisia

On taas aikaa vierähtäy sit viime postauksen...

En vaan yksinkertasesti oo joko kerenny tai jaksanu kirjottaa. Asiaa kyllä olis ollu.

En viitsi edes alkaa kirjottaan, jos muut pyörii tässä ympärillä, koska tiedän, että aina joku keskeyttää ja näin ollen kirjottamisesta ei tuu mitään. Mieluiten siis kirjottelen, kun oon yksin. Rauhassa.

No mutta mitä meille sitten kuuluu ja mitä meidän arjessa on tapahtunu?

Avain-episodi sai toissaviikolla jatkoo, kun Atte tuli töistä ja sen avain katkes lukkoon. Jebou!

Se oli samana päivänä soittanu isännöitsijälle tosta ovesta ja sanonu, et "avainkin varmaan hajoo kohta", johon isännöitsijä oli vaan tapansa mukaan sanonu, et "laita lukkosulaa."

Eihän se mitään lukkosulaa sinne laittanu. Niin se kyllä väitti huoltosysteemin miehille, jotka sitä avainta tuli sieltä irrottaan. Avain saatiin onneks pois ja miehet anto sellasen neuvon, että ei ikinä mitään lukkosulaa vaan aseöljyä! ((tiedoks vaan teille muillekin joilla lukot reistaa))

Joulu on tullut jo meillekin; koristeet on laitettu jo pari viikkoa sit ja lahjat ostettu, kerrankin ajoissa!

Löysin Luxulle ja Mandille aivan ihanat omat koristeet kuuseen.

Saavat ne sit itselleen muistoks. :)

Luxulle on tullut kyselyikä. Koko ajan saa olla vastaamassa mm. seuraaviin kysymyksiin; "mikä äiti toi on?", "mistä ääni kuuluu?" ja puhelimen soidessa tai viestin tullessa, "kuka oli?".

Hauskaa! :D

Mandi oppi viime sunnuntaina nousemaan tukea vasten seisomaan.  ((Mutta missä mun vauvani on?)) Se nousi auki olevaa tiskikoneen luukkua vasten ja kellahti siitä tietysti suoraan selälleen ja löi päänsä. Itku tuli. :(

Neidin sais muutenkin kietoo johonkin pumpuliin, kun sille tuntuu koko ajan sattuvan ja tapahtuvan. Ensin se viime viikolla tippu yks aamu kolinalla meidän sängystä. Ja joo, kaikille tiedoks, myttäsin kyllä peitot ja tyynyt sen ympärille valliks, jotta se EI tippuis, mutta toisin vaan sitten kävi. :(

Se on varmaan ryöminyt sieltä suoraan alas..

Seuraavana päivänä se meinas tukehtua johonkin lattialta löytämäänsä roskaan ja mä jouduin kauhean huudon säestämänä ronkkiin sen pois sen kurkusta. Muistan ajatelleeni jo yhdessä vaiheessa, että meen pihalle huutaan apua. Sain sen sitten onneks pois, huh!

Jo näiden kahden tapauksen jälkeen aloin ajatteleen, että pitäisköhän mennä johonkin ensiapukurssille, jotta osaan toimia jos jotain oikeesti vakavaa sattuis? Tällä hetkellä mä en varmaan osais tehdä mitään ja vielä vähemmän kauheessa paniikissa.

Eilen mä lämmitin Luxulle ruokaa Mandi sylissä ja kun sekottelin sitä, niin likkahan tyrkkäs kätensä sinne kuumaan ruokaan. Kauheen huutokonsertin saattelemana äkkiä likan käsi kylmän hanan alle ja pienen hyssyttelyn jälkeen se sit rauhottu.

Nää tapahtumat on saanut mut ajatteleen, että oonko mä sit vaan niin huolimaton äiti?

Muutenkin se tuntuu kolhivan itseensä koko ajan. Eilen se sitten hoksas meidän rappuset ja nehän on sitten kiinnostavat!

Kohta se kiipeilee niissäkin.

Saatiin vihdoinkin hommattua Luxulle luistimet ja kypärä. Sunnuntaina uhmattiinkin kiprakkaa pakkasta ja vietiin poika ottaan tuntumaa jäähän.

Oltiin kyllä aivan varmoja, että se ei suostu laittaan edes koko luistimia jalkaansa, mutta toisin kävi ja hienosti meni. Kaatumisetkaan ei haitanneet yhtään kun poika oli niin innoissaan! Pystyssäkin pysy jo muutaman metrin matkan. ((Isi entisenä lätkänpelaajana haluaa myös pojastaan kiekkoilijan!))

Eilen mieheni ollessa töissä laitoin hänelle tekstarilla anteekspyynnön siitä että oon ollu niin vittumainen ja samaan viestiin lisäsin, että kun hän ei tunnu käsittävän, että mä en oikeesti vaan enää välillä jaksa!
Hän pyysi kanssa anteeks omaa käytöstään.

Oon monet kerrat hänelle viestittäny töihin, että mä en jaksa tota huutoo ja tuun hulluks. Ehkä oon yrittäny pyytää apua, johon en kyllä oo saanu muuta vastausta, kun että koita nyt jaksaa..
Joo koitan ja siinä onkin välillä todella paljon koittamista. Mä oon välillä niin ratkeemispisteessä, että meinaa lähtee koko homma käsistä. Tulee huudettua lapsille ja välillä tekis mieli paiskoo tavarat pitkin seiniä.

Ja sitten taas tunnen itseni huonoks äidiks jos tulee jostain syystä huudettua. Kyllähän mä sen tiedän, ettei se huuto mitään auta. Täytyis vaan yrittää hallita itsensä.

Mandin syntymän jälkeen tunsin välillä olevani aivan lopussa ja pari kertaa meinasinkin romahtaa aivan tyystin! Mandilla todettiin 1,5kk:n ikäisenä refluksia ja siihen saakka huusi päivittäin lähes koko ajan, ellei ollu tissi suussa.
Muistan muutamat kerrat, kuinka itkin ja huusin kun mies toi tyttöä syömään, että "Mä en vittu jaksa enää. Mulla ei oo enää muuta elämää kun istua tissi suussa päivät pitkät ja välillä tuli sanottua niinkin pahasti, että toivon että koko tyttöä ei edes olisi!"

No enhän mä oikeesti niin toivonu, niinä hetkinä vaan kaikki tuntu ylivoimaselta. Välillä teki mieli käpertyä nurkkaan pieneks palloks ja lakata olemasta.

Tuntu kuin mut olis tuomittu neljän seinän sisälle. Mihinkään ei pystyny lähteen ilman huutoo. Pari kertaa jouduinkin peruun menoni, kun huuto alko jo ennenkuin sain tytön istuimeen.
Silloin ajattelin "hyvää elämää vaan mullekin.."

Refluksian toteamisen jälkeen Mandi sai lääkkeet vaivaansa ja huuto alko helpottaan ja nyt se on jo loppunu.
Nyt hän huutaa enää ainoastaan autossa, mutta sen kanssa on jo oppinu jollain tapaa elään..

Näin jälkeenpäin ajateltuna, mulla tais olla pieni synnytyksen jälkeinen masennus, mitä en sillon tajunnu, tai en halunnu myöntää ja näin ollen ei tullu edes haettua apua. Vieläkin välillä tuntuu että masennus nostaa hetkittäin päätänsä, mutta täytyy koittaa jaksaa.
Onhan meillä myös paljon hyviäkin hetkiä takana ja paljon vielä myös edessäpäin! :)

Ihana Maanantai

Monet odottaa aina viikonloppua ja vihaa maanantaita. Niin minäkin ennen.
Tai kyllä mä vieläkin odotan viikonloppua, ettei tarvi olla yksin lasten kans, mutta sit aina lauantaiaamusin mä taas muistan vihaavani viikonloppuja!

Meidän perheen viikonlopuista on nimittäin tullu ihan hirveitä. Johtuen kai aika pitkälti Lucaksen uhmaiästä?
Viikonloput, kun isäntäkin on kotona, on pelkkää huutoo, kiukkuamista ja vinkumista täynnä. Mikään ei oo hyvin. Osottaako poika sit vaan isälleen mieltä, kun ei oo päivisin viikolla kotona?

Viikolla kun oon yksin lapsien kanssa kotona isännän ollessa töissä, meillä on useimmiten tosi kivaa ja Lucaskin on hyvällä päällä. Mutta sillä samalla sekunnilla kun Atte tulee töistä ja astuu sisälle alkaa se kiukkuaminen.

Eilen jo ehdotinkin miehelle avioeroo ja kerroin myös, että hän saa pitää lapset!
Mä oon välillä niin tuskastunu tohon huutoon, että tekis mieli pakata kamat (=olla raukkamainen) ja lähtee meneen! Sit mä taas palaan todellisuuteen ja mietin, että mihin mä sit oikein menisin? Eihän mulla oo mitään paikkaa..

No joo, sitten vähän positiivisempiin asioihin!
Oltiin Mandin kans aamulla vauvajumpassa ja Lucas oli siskoni ja hänen tyttöjensä kanssa sellaisella temppuradalla. Lucas on aika arka ja ottaa aikansa ennenkuin hän alkaa vieraassa paikassa hieman avautuun. Aattelinkin, että kuinkahan suostuu jäämään vieraaseen paikkaan vaikka olikin tuttu ja turvallinen ihminen mukana.. Hienosti poika jäi, sano heipat ja lähti.
Kun menin häntä hakemaan, tunsin ylpeyttä siitä, että hän oli jopa tehnyt siellä jotain eikä vain kyhnöttänyt siskossani kiinni. Way to go Lucas! :)