Joulukuulumisia

Meillä oli aatto aika kiireinen, mutta mun mielestä silti todella mukava päivä!

Mä en vaan oo sellanen, joka osais vaan olla ja rauhottua. Oli kiva käydä monessa paikassa tapaamassa läheisiään.  

Välillä tuo rauhottuminenkin kyllä tekis varmaan ihan hyvää?

Meillä oli mun lapsuudessa tapana koristella kuusi aattoaamuna, ja niin me ollaan (kai?) tähänkin asti tehty täällä omassa kodissa. Tänä vuonna ei sit kuitenkaan jaksettu odottaa vaan koristeltiin se jo pari päivää aikasemmin. 

Luxu oli innokas kuusen koristelija ja pääsipä Mandikin isin sylissä koristeita laittamaan. 

Myös lasten omat koristeet löysivät paikkansa kuusen oksilla. :)

Pukki olikin tuonut meille jo yhdet lahjat yön aikana. Voi että kuinka Luxun ilme kirkastu, kun se unisena tallusti alakertaan ja sanottiin sille, että "tuuppa kattoon mitä pukki on jo tuonu tänne kuusen alle."

 Aamulla me mentiin ensin anoppilaan aamupuurolle, johon oli tarkoitus tulla myös Aten molemmat veljet perheineen. Mehän siis mentiin sinne jo heti yhdeksältä aamulla, kerran aamupuurosta oli kyse. Aten toinen veli perheineen tulikin sit puoli yhdeltätoista, kun me oltiin jo lähdössä pois ja toisia ei sinä aikana näkynyt kun me siellä oltiin. Aamupuurolle? Yhdeltätoista aamulla? Hmm.. No joo..

Puolilta päivin käytiin mun porukoilla syömässä ja neljältä oli pukki tulossa mun siskon luo.

Mun lapsuuden ensimmäiset joulut vietettiin mun mummon ja papan luona, johon kaikki mun äidin sisarukset perheineen kokoontui ja pukki tuli sitten sinne.

Me ollaan nyt otettu siskon kanssa tavaks, että joka toinen joulu pukki tulee niille ja kokoonnutaan sinne ja sitten taas seuraavana jouluna meille. Mukavaa, eikö? :)

Nyt oli siis siskon vuoro. Tämä oli kolmas joulu kun näin tehtiin.

Meitä oli siellä meidän perhe, mun vanhemmat, siskon perhe ja meidän veli.

Lapset odotti pukkia innoissaan ja ehkä niitä vähän jännittikin. Kaikki lupas olla pukin apulaisia ja auttaa lahjojen jaossa. Siskon tytöt oli tosi reippaita ja lupas laulaakin pukille, mutta eivät sit kuitenkaan uskaltaneetkaan. Ehkä sit ens vuonna? :)

Luxuakin ensin jännitti ja katseli alkuun vähän, että mikähän ukko se toikin on, mutta rohkaistu sit serkkutytöjen kans jakaan lahjoja.

Ja kylläpä niitä lahjoja taas tulikin!

Luxun ihan ehdoton lemppari oli mummun ostama huuliharppu ja Mandin lemppari oli mun itseni ostama puuhapöytä. (myös Luxu tykkäs siitä! ;) )

Huomattiin taas, että ei niitä lahjoja tarvitse olla miljoonia ja miljoonalla, vaan joku pienikin lahja voi olla se paras juttu! :) 

Äidin korkkarit jalassa :D

 Nyt tulikin anoppi ja appiukko kylään, täytyy rientää!

Rauhallisia pyhiä kaikille! <3

Lumiset oksat vihreän puun,

kimmeltää valossa jouluisen kuun.

Katsoen tähtien hopeista nauhaa,

toivomme jouluusi lämpöä, rauhaa.

Rauhallista Joulua kaikille! <3

Kuulumisia

On taas aikaa vierähtäy sit viime postauksen...

En vaan yksinkertasesti oo joko kerenny tai jaksanu kirjottaa. Asiaa kyllä olis ollu.

En viitsi edes alkaa kirjottaan, jos muut pyörii tässä ympärillä, koska tiedän, että aina joku keskeyttää ja näin ollen kirjottamisesta ei tuu mitään. Mieluiten siis kirjottelen, kun oon yksin. Rauhassa.

No mutta mitä meille sitten kuuluu ja mitä meidän arjessa on tapahtunu?

Avain-episodi sai toissaviikolla jatkoo, kun Atte tuli töistä ja sen avain katkes lukkoon. Jebou!

Se oli samana päivänä soittanu isännöitsijälle tosta ovesta ja sanonu, et "avainkin varmaan hajoo kohta", johon isännöitsijä oli vaan tapansa mukaan sanonu, et "laita lukkosulaa."

Eihän se mitään lukkosulaa sinne laittanu. Niin se kyllä väitti huoltosysteemin miehille, jotka sitä avainta tuli sieltä irrottaan. Avain saatiin onneks pois ja miehet anto sellasen neuvon, että ei ikinä mitään lukkosulaa vaan aseöljyä! ((tiedoks vaan teille muillekin joilla lukot reistaa))

Joulu on tullut jo meillekin; koristeet on laitettu jo pari viikkoa sit ja lahjat ostettu, kerrankin ajoissa!

Löysin Luxulle ja Mandille aivan ihanat omat koristeet kuuseen.

Saavat ne sit itselleen muistoks. :)

Luxulle on tullut kyselyikä. Koko ajan saa olla vastaamassa mm. seuraaviin kysymyksiin; "mikä äiti toi on?", "mistä ääni kuuluu?" ja puhelimen soidessa tai viestin tullessa, "kuka oli?".

Hauskaa! :D

Mandi oppi viime sunnuntaina nousemaan tukea vasten seisomaan.  ((Mutta missä mun vauvani on?)) Se nousi auki olevaa tiskikoneen luukkua vasten ja kellahti siitä tietysti suoraan selälleen ja löi päänsä. Itku tuli. :(

Neidin sais muutenkin kietoo johonkin pumpuliin, kun sille tuntuu koko ajan sattuvan ja tapahtuvan. Ensin se viime viikolla tippu yks aamu kolinalla meidän sängystä. Ja joo, kaikille tiedoks, myttäsin kyllä peitot ja tyynyt sen ympärille valliks, jotta se EI tippuis, mutta toisin vaan sitten kävi. :(

Se on varmaan ryöminyt sieltä suoraan alas..

Seuraavana päivänä se meinas tukehtua johonkin lattialta löytämäänsä roskaan ja mä jouduin kauhean huudon säestämänä ronkkiin sen pois sen kurkusta. Muistan ajatelleeni jo yhdessä vaiheessa, että meen pihalle huutaan apua. Sain sen sitten onneks pois, huh!

Jo näiden kahden tapauksen jälkeen aloin ajatteleen, että pitäisköhän mennä johonkin ensiapukurssille, jotta osaan toimia jos jotain oikeesti vakavaa sattuis? Tällä hetkellä mä en varmaan osais tehdä mitään ja vielä vähemmän kauheessa paniikissa.

Eilen mä lämmitin Luxulle ruokaa Mandi sylissä ja kun sekottelin sitä, niin likkahan tyrkkäs kätensä sinne kuumaan ruokaan. Kauheen huutokonsertin saattelemana äkkiä likan käsi kylmän hanan alle ja pienen hyssyttelyn jälkeen se sit rauhottu.

Nää tapahtumat on saanut mut ajatteleen, että oonko mä sit vaan niin huolimaton äiti?

Muutenkin se tuntuu kolhivan itseensä koko ajan. Eilen se sitten hoksas meidän rappuset ja nehän on sitten kiinnostavat!

Kohta se kiipeilee niissäkin.

Saatiin vihdoinkin hommattua Luxulle luistimet ja kypärä. Sunnuntaina uhmattiinkin kiprakkaa pakkasta ja vietiin poika ottaan tuntumaa jäähän.

Oltiin kyllä aivan varmoja, että se ei suostu laittaan edes koko luistimia jalkaansa, mutta toisin kävi ja hienosti meni. Kaatumisetkaan ei haitanneet yhtään kun poika oli niin innoissaan! Pystyssäkin pysy jo muutaman metrin matkan. ((Isi entisenä lätkänpelaajana haluaa myös pojastaan kiekkoilijan!))

Eilen aamulla jatkui autonavaimen etsintäoperaatio ja aikani jatkettua etsintää, tulin siihen tulokseen, että avain on roskiksessa. Lucaskin väitti niin.
Laitoin sitten Atelle viestiä, että pitäisköhän hakee roskat takasin (se oli vieny ne edellisenä iltana) ja tarkistaa onko ne oikeesti siellä.
Jonkin ajan kuluttua kuuntelin kuinka roskiksia tyhjennetään ja heitin mielessäni hyvästit autonavaimelle, jos se siellä olis ollut. Atte oli ottanut selvää paljonko uus avain tulis maksaan. KAKS SATAA euroo, ei hyvää päivää! Meidän perhe tulis siis tästä lähtien kulkeen julkisilla. Hmm, varmaan todella helppoo noiden kahden kans??
Meillä on siis jo joskus aikasemmin hukkunu vara-avain, joten sitäkään ei ollut käytettävissä.

Jonkin ajan kuluttua, kun olin jo unohtanu koko avaimen olemassa olon ja sen katoamisen, Lucas huusi "tossa! löyty!", se oli löytänyt sen avaimen meidän säkkituolista, minkä Atte oli edellisenä iltana pariin kertaan tarkistanu.
Kröhöm Atte!
Voi sitä riemun määrää; ihanaa, meidän ei tarvikaan alkaa kulkeen julkisilla, eikä myöskään pysyä vaan kotona!
Palkkioks annoin sit Luxulle muutaman namin. :)

Kyllä mä meinasinkin jo noiden parin päivän aikana mitkä kotona oltiin, tulla hulluks noiden lasten kanssa. Ei mua vaan oo tehty mikskään kotihiireks!
Vaikka on se välillä ihanaa kun saa vaan olla ilman mitään kiirettä.

Tänään kävinkin sitten aamulla lasten kans piristäytymässä ihanan ystävän luona ja heti tuli paljon parempi mieli! :)

Ps. Tänään aamulla mulla oli kotiavaimet hukassa, mutta ne löyty kun tultiin kotiin.
Tarviskohan keksiä joku juttu miten noi kaikki avaimet pysyis tallessa? ;)

Vallan mainio päivä taas takana. Ja onhan tätä päivää elettykin jo viis tuntia!
Mandi on taas ollu todella hankala tapaus, tiedä sitten vaivaako noi korvat edelleen, hampaat vai mikä on?
Tyttö ei syö, kitisee ja huutaa vaan eikä viihdy missään tai mitenkään.

Kaiken kruunas se, kun piti lähtee viemään Luxua mun siskolle hoitoon, että päästään Mandin kanssa muskariin. Sain ulkovaatteet puettua molemmille, niin huomasin, että autonavainta ei taas löydy mistään. Great!
Ei muuta kun soittoo siskolle, että ei olla tulossa ellei avainta löydy..

Tulipahan taas todistettua itselle kuinka paska äiti oon.
Hyvä äiti ei varmaan huuda lapsille ja paisko tavaroita ympäri kämppää?

Hyvä ystäväni sanoi mulle kerran, että "sut on kyllä luotu synnyttään ja imettään", johon vastasin, että "joo, mutta äidin kärsivällisyyttä mulle ei oo kyllä yhtään suotu!"

Kivat vaan teille kaikille (muka) täydellisille äideille!

Mandilla on ollut jo pitkään räkätautia ja nyt viime viikon aikana alko rohiseen hengitys tosi pahasti ja tyttö piteli korviaan. Perjantaiks varasin sit yksityiselle ajan, niin korvatulehdushan se siellä. :(
Antibiootteja napaan, niin eiköhän se siitä.

Luxulla oli eka ja tähän asti vika korvatulehdus "vasta" 2-vuotiaana, joten toivottavasti Mandille ei  tuu mitään kierrettä, Luxun kanssa kun ollaan aina päästy niin helpolla.
Onneks on vakuutus, joten voi huoletta käyttää yksityisellä!

Otettiin viikonloppuna Aten kans asiaksemme vähän siivoilla ulkovarastoo ja vaatehuonetta.
Siis mistä sitä romua aina vaan riittää, mä en käsitä?!

Onhan tossa kuvassa vähän sekasta, mutta kyllä sitä tavaraakin oli!
Löyty kauheet kasat kenkiä, laukkuja ja takkeja kirppikselle vietäväks, joten huomenna varaan kirppispöytä!


Ulkoo lähti Luxun pihalelut talviunille pesun kautta.


Tänään oli sitten aika hyvästellä rakas ystävä, jonka matka täältä meidän tuppukylästä jatkuu Leville. :'(
Oltiin siskolla yhtäaikaa käymässä ja itkuhan siinä kaikille tuli, mutta onneks (toivottavasti) tää aika menee nopeesti ja nähään taas viimestään keväällä!
Menetin yhden harvoista sellaisista ystävistä joille pystyin puhuun sataprosenttisella luottamuksella.

Alankin ehkä sit jo suunnitteleen reissua Leville?
Voi kuinka ihanaa se oliskin, lähtee ihan vaan yksin, ilman miestä ja lapsia! ;)


<3<3<3



Isänpäivä

Oon varmaan ainoo jolla isänpäivä ei oo menny niin ihanasti ja hienosti... alkuun.

Meillä aamu alko sillä, että tulin alakertaan, heitin olohuoneen poikki Atelle Seppälän pussin, joka sisälsi kahdet tumput, pipon ja "isukki on paras"-kalsarit. Perään sanoin "todella iloisesti", että hyvää isänpäivää vaan!
Mökötettiin siis toisillemme.

Ja mistä tää mökötys sit taas kerran johtu?
No seksistä tietenkin, mistäpä muusta?!
Mies ois lauantai-iltana halunnu, mä en. Enkä mä voi itseeni pakottaa haluamaan. That's it!
Vai olisko pitäny säälistä antaa??
(osan yöstä nukuin alakerrassa sohvalla!)

Parin tunnin mökötyksen ja puhumattomuuden jälkeen jo puhuttiin toisillemme. Oli pakko, koska tehtiin kuvakirjaa meidän häistä. Aateltiin antaa molempien porukoille joululahjaks sellanen.
Ja mä hurahdin siihen kuvakirjan tekoon ihan täysin ja aattelinkin, että jos tekis Luxusta ja Mandista molemmista jonkun kirjan kans, vaikka sellasen "Ensimmäinen vuosi" tyyliin?
Miltä kuulostais? :)

Hyppäs vähän toi aihe tosta isänpäivästä.. Mutta siis puolenpäivän aikaan käytiin Aten vanhemmilla ja vietiin niiden isälle lahjaks muumimuki ja itse tehty mutakakku.
Illemmalla käytiin sit mun vanhemmilla ja mun isälle vietiin kans muumimuki ja lauantaina tehtyjä pullia ja siellä herkuteltiin sit mun siskon tekemällä kakulla. Nami nami!
Molemmat papat jäi ilman korttia, kun ajattelin, että Lucas olis piirtäny niille kortit, mutta se vaan käski mua piirtään :D Joten ne sitten jäi!

Muuten ihan kiva päivä! :)

Olen ylpeä itsestäni!

Mä oon todella ylpee itsestäni, että oon pystyny imettään Mandia jo näin pitkään! Ja tuun sitä jatkaan varmaan vielä kuukausia.
Jotenkin on nyt paljon vaikeempaa edes ajatella lopettamista, kun vertaa aikaan jolloin imetin Lucasta. Lucasta imetin vain noin 1,5 kuukautta. Siihen oli kyllä syynä se, että ratkesin polttaan. Silloinkin mietin, että kuinka vaikeeta olis voinu olla olla vielä polttamatta, kun kerta koko raskausajankin pystyi? Mutta niin se tupakka vaan vei mennessään..
Oon mä nytkin polttanu aina välillä, mutta on myös päiviä jollon en polta ollenkaan.

Tällä hetkellä ajatuskin imetyksen lopettamisesta tuntuu vaikeelta.. tai ehkä ennemminkin haikeelta.
Oonkin joskus Atelle heittäny vitsillä, että imetän Mandia varmaan vielä kaks vuotiaanakin. :D

Mutta kun kerran imetys onnistuu, niin miksi sitä lopettamaan?

Toivon, että Mandi vierottais itse itsensä sitten kun sen aika on.

Meillä on molemmat muksut ollu taas kauheessa räkätaudissa ja eilen Mandille sit nousi lämpöökin. Ei voitu mennä edes pihalle, vaikka olis ollu tosi kiva ilma ja Luxu ois tykänny.
Illalla Mandilla sit lämpö jo laskikin ja päätin uskaltaa ottaa sen lenkille mukaan, että pääsi edes vähän ulos!

Tänään sit päästiin ulos, mutta voitteko kuvitella kuinka helppoo on mennä "kävelylle", kun on rattaat, koira ja yks taapero kävelee?
Ei kovin helppoo.

Vähän oli kirkasta..

Eikä me sit kovin pitkälle kävelty, vaan tultiin sit pihaan tekeen lumiukkoo. :)

Lucas näytti myös miten rokkikukot seisoo. :D

Sisällä sitten leikittiin lisää. :)

Tuleva nörttikö? ;)

Ryhmärämä <3

Ps. Mandi osaa jo istua hetkittäin ilman tukee :)

Pps. Miks noihin kuviin tulee tollaset raamit??

Tapahtunutta

Perjantaina leivoin appiukolle sen pyynnöstä kaks täytekakkua. 

Ajattelin, että saan tehdä kakut rauhassa lasten nukkuessa päikkäreitä ja pieni jännitys olikin, että nukkuuko ne edes. 

No eihän ne mitään nukkunu, ylläri. Just sillon kun ois jotain tärkeetä tekemistä sillä välin.

Kyllä mä sit onnistuin ne lasten nukkumattomuudesta huolimatta tekeen ja ihan hyvin loppujen lopuks onnistuivatkin.

Samalla kun mä pilkoin persikoita, niin Luxu kerkes kaataan valumassa olevien persikoiden päälle kauheen kasan suolaa, josta onneks selvittiin ihan  vaan sillä, että huuhtelin ne.

Ja sitten kakkuja täyttäessäni Luxu leikki vieressä hammastikuilla ja levitti ne tietysti pöydälle.

Sanoinkin sitten, että toivottavasti kakut ei maistu suolalle tai välistä löydy hammastikkuja. :D

Tälläiset niistä tuli ja maistuivatkin hyvälle, eikä yhtään suolaiselle. ;)

Lauantaina oltiin anoppilassa viettämässä Pyhäinpäivää, jonne oli kokoontunu anopin vanhemmat ja sisaruksia perheineen.

Anopin yhden siskon pois menosta tuli kuluneeks 10 vuotta ja sen takia sinne sitten kokoonnuttiin.

Paikalla oli noin 36 henkee, joista hieman yli kymmenkunta oli lapsia.

Oli vilinää ja vilskettä!

Vatsat saatiin täyteen hyvää ruokaa ja tavattiin miehen sukulaisia.

Vielä sunnuntainakin käytiin siellä syömässä kun ruokaa oli jäänyt yli.

Ei siis tarvinnu koko viikonloppuna tehdä kotona ruokaa! :D

Mä oon aina ollu jotenkin ujo sellaisten ihmisten seurassa joita en tunne.

Mutta tuntuu, että nyt lasten saamisen jälkeen oon saanu jotenkin lisää itseluottamusta ja kasvanu ihmisenä.

Tänään lähdin Ikeaan tapaan paria mammaa, joilla on samanikäiset lapset kuin Mandi ja joiden kanssa ollaan odotusaikana kirjoteltu samalla keskustelupalstalla.

Ennen lapsia en ois voinu kuvitellakaan, että lähtisin tollain vaan tapaan jotain ihan tuntemattomia ihmisiä.

Tai jos olisinkin lähteny, niin olisin voinu kuvitella, että istun vaan hiljaa jossain ja kuuntelen kun muut puhuu.

Mutta nyt riitti kyllä juttua munkin suusta. Ehkä sekin helpottaa, kun tietää että on edes yks sellanen aihe mikä kaikkia kiinnostaa?

Lapset.

Onneks menin, molemmat oli ihan huipputyyppejä! :)

Kävin tänään tapaamassa myös veljeni entistä tyttöystävää, josta on tullu mulle todella läheinen ihminen vaikka ei olla kovin kauan vielä tunnettukaan.

Hän on muuttamassa parin viikon päästä kaverinsa kanssa Leville, joten ei nähdä sit enää kovin usein. :(

Mutta onneks Levikin on tän maan rajojen sisällä, joten vierailut suuntaan jos toiseenkin onnistuu kyllä!

Onneks nähään vielä ainakin kerran, ennenkuin hän lähtee.

Ikävä tulee! <3

Kosketuksessa - Jenni Vartiainen

Eilen oltiin siis siellä Kosketuksessa katsomassa Jenniä ja oli aivan mahtava keikka ja ainutlaatunen kokemus!
Alkuun vähän jännitti ne kamerat siellä, mutta loppua kohden sitä sit unohti jo koko kamerat.
Fiilis tais olla kaikilla paikalla olleilla aivan sairaan hyvä, vaikka eipä siellä juuri kukaan laulanut mukana eikä jammaillut. Tota jammailua kyllä rajoitti se, että piti istua vaan paikoillaan. Harmi!

Jenni ja pojat oli järjestäny yleisölle yllärin ja tarjosivat lettuja kaikille, nams!
"Mustaa kahvia"-biisin Jenni veti akustisena kitaran ja basson avustuksella, jonka aikana rumpali ja kosketinsoittaja alko paistaan lettuja oikeella retkikeittimellä. (Oikeestihan niillä oli letut jo valmiiks paistettuna.)

Kaikki biisit oli aivan sairaan hyvin vedetty vaikka sit lopussa bändi alkokin vetään jotain biisejä uudestaan, kun olivat muka mokanneet ne jotenkin. "Eikö kukaan voi meitä pelastaa"-biisin ne taiskin sit lopussa vetää ehkä jonkun 5-6 kertaa, mut saatiinpahan nauttia vähän ylimäärästä.. :D

Ja siis ai että mikä ääni voi naisella olla, aivan ihanan mahtava!

Ah, kuinka ihanaa oli olla tänään jumpassa kuukauden tauon jälkeen!
Oltiin heti aamusta Mandin kans vauvajumpassa ja oon niin ilonen että raahauduin sinne, tuli niin hyvä fiilis heti.
Luxu (=Lucaksen lempinimi) oli sen aikaa tätinsä ja serkkutyttöjen kans temppuradalla temppuilemassa.

Illalla ajellaan rakkaan ystävän kans Ylöjärvelle Jenni Vartiaisen keikalle. Se on sellanen joka taltioidaan ja se tulee sit joskus telkkaristakin. Jebou ja jaiks!
Kiitos Heidi kun pyysit mut mukaas. <3

Nyt onkin sit ollu taas se sama ongelma kun aina, kun pitäis olla johonkin lähdössä; mitä ihmettä mä puen päälleni?!
Kävin tänään ystäväni vaatekaupassa (tai siis ei se sen kauppa oo, vaan se on siellä töissä) ja ostin sieltä farkkuleggarit ja ajattelin, että laitan ne, mutta ei ollu mitään niihin sopivaa paitaa, joten täytyy tänään käydä vielä hakemassa sieltä tavalliset leggarit ja toivoo et niihin löytyy joku sopiva paita!
Mä jätän aina kaikki viime tippaan.
Plaah..

Mä oon muuten ollu viime aikoina ihmeen hyvällä päällä, eikä lapsetkaan oo saanu mua niin helposti hermostuun. :)
Mutta väsyttää ihan sikana.. onkohan mulla joku kaamosmasennus? Mikä se edes on?

 
Nyt syömään.

Nyt on uudet rattaat haettu! Rattaat oli hyväkuntoset ja myyjä tosi mukava. :)

Lucas jätettiin suosiolla mummulaan hoitoon, koska olis vaan varmaan kiukunnu koko matkan. No ei toi matka kyllä Mandinkaan kanssa mitään herkkua ollu. Menomatkan se nukku, kunnes pysähdyttiin syömään ja siitä sit loppumatkan melkeinpä huusi. Sama takasin tullessa vaikka mä istuin sen kanssa takana ja yritin viihdyttää sitä ja syöttää sille maissinaksuja. Sen aikaa se oli tyytyväinen, kun mussutti naksuja, mutta kun naksu oli pistelty poskeen, kitinä jo jatkukin.. Plaah! Ihanaa tuo lapsen/lasten kanssa reissaaminen!
Millähän ton neitokaisen sais viihtyyn autossa??

Kotimatkalla aloinkin sit taas jo haikaileen vanhojen vaunujen (Brio) perään ja sanoinkin Atelle, että mitäs jos ehdotetaankin noiden Briojen ostajille, et jos ne ottaiskin noi Emmaljungat ja me pidettäis ne Briot? Molemmat kumminkin lähes samanarvoisia.
Oiskohan ihan kohtuutonta tollanen ehdotus? :D

Mä se oon sitten vaikee ihminen kun en osaa päättää!
Ois vaan alunalkaenkin pitäny pitää ne Briot eikä myydä niitä mihinkään. Eikä ois varmaan pitäny ostaa noita Britaxejakaan!
Hyvähän se on olla jälkiviisas..

Lisämaustetta

Ajattelin alkaa tekeen postauksia välillä lasten vaatetuksesta. Siis siitä, et millasia vaatteita niillä millonkin on päällä.
En nyt päivittäin, mutta välillä. Tulee vähän "lisämaustetta" tähän blogiin. :)

Mulle on tosi tärkeetä, että lapset puetaan päästä varpaisiin sävy sävyyn. En voi sietää sitä, että jos vaikka esim. Mandilla on valkoinen body ja punaset housut, niin sit sillä ois jotkut muun väriset sukat vaan niiden täytyy myös olla joko valkoiset tai punaiset! :D
Itsenikin puen aina sävy sävyyn.

En oo mikään "tyylilyyli" vaan käytän niin itselläni kuin lapsillakin sellaisia vaatteita jotka on kivannäköisiä. :)
Ja ai että kuinka rakastankaan pukee Mandia mekkoihin, mutta kukapa ei? :D

Mandi puettiin tänään violettiin. Harsokin löytyi vielä samaa sävyä. :)

Lucas vetelee vieläkin yöpuvussa (vaikka kello on jo kymmenen!) joten siitä en nyt ota kuvaa. :D

Onko tälläset postaukset teidän mielestä ihan turhia?

Mä en oo käyny nyt neljään viikkoon jumpilla, kun on ollu flunssaa ja kaikennäköstä. Tuntuu, että oisin paisunu kun pullataikina tänä aikana!
Mikä siinä on, että kun harrastaa kuntoilua, niin saa muka syödä herkkuja?
Sitä ajattelee, että "jos mä nyt syön ton yhen suklaapatukan ja sit huomenna meen jumppaan sen pois."
Sehän on ihan huijaamista eikä siitä jumpastakaan sitten mitään hyötyä oo!

Mä oon laiska!

Mutta nyt aion ottaa itseeni niskasta taas kiinni ja raahautua jumpille vaikka pää kainalossa!

Personal trainer ois kiva. Ois joku joka pakottais sut tekeen vaikka kuinka sattuis.

Mä oon joo aika hoikka, mutta niinkuin joskus aikaisemmin jo mainitsin, on tohon mahalle jääny vähän ylimäärästä kahden raskauden jälkeen.
Haluan sen pois, pois, pois!!
Onneks on vaatteita jolla sen löllön saa peitettyä!

Mä rakastan olla raskaana, koska sillon saa ihan huoletta käyttää kaikkia tiukkoja vaatteita, eikä tarvii huolehtia siitä, että näkyykö mahassa makkaroita. Mä voisin olla vaikka koko aika raskaana! :D

Tässä viimeinen kuva mahasta Mandia odottaessa rv 37+0. Ikävä! <3

Ongelman ratkaisu!

Meille tulee nyt siis nämä mustat Emmaljungan City Crossit!

Ongelma ratkes niinkin helposti, että mä huusin tänään niistä vaaleista rattaista kerran. (300e) Mua ennen oli huudettu kaks kertaa ja vielä mun jälkeenkin huudettiin. Miehen kans päätettiin, että tota 300e enempää ei huudeta. Eli eipä tarvinnut sit enää pähkäillä, et kummat ostetaan. :D

Myyjälle laitoin just viestiä rattaista. Jos vaikka jo heti huomenna ne sais käydä noutamassa? :)

JEI!

Rattaita, rattaita, rattaita

Meillä olis taas kerran rattaiden vaihto edessä.
Nyt pulmana onkin, että millaset rattaat tähän huusholliin tällä kertaa tulee.

Ensin meillä oli Brio Happy-yhdistelmät, jotka oli aivan ihanat!
Ne ostettiin uutena, kun Lucasta odotettiin ja ajateltiin, että säilyy sit hyvinä vielä seuraavillekin lapsille.

Tälläiset ne oli..

Noiden Briojen rinnalle ostettiin sit halvalla mun siskolta Carenan vierekkäin istuttavat tuplat, kun odotin Mandia. Halvalla sen takia, että jos Lucas ei sit kauaa enää viihdykään rattaissa..

No sitten mä halusinkin sellaset päällekkäin istuttavat tuplat, ja meille tuli tälläset, Britaxin B-Dual-rattaat vaunukopalla.

Niin, ja onhan meillä vielä Gracon matkikset, joihin saa kaukalon kiinnitettyä. Aivan sairaan kätsyt kauppareissuilla!

Noi Briot siis myytiin kesällä. (vaikka ne edelleenkin kyllä on meidän varastossa!) Ja niin myytiin myös Carenat.

Nyt hieman "kaduttaa", että mentiin myymään noi Briot, kun ne oli niin ihanat ja nyt tarvittais tollasia ihan tavallisia rattaita joihin sais seisomalaudan.

Vähän jo salaa toivoinkin, että Briojen ostaja olis muuttanu mielensä, eikä haluakaan niitä enää.. ;D

Ensin mietittiin, että hommattais Emmaljungan Scooter-rattaat, mutta nyt ollaan päädytty siihen, että meille tulee Emmaljungan City Crossit. Ne on paremmat tulevaisuutta ajatellen, koska niihin saa myös vaunukopan tarvittaessa.

Huuto.net:stä ollaan niitä katseltu, niitä ei raaskita uutena ostaa, ovat sen verran hintavia ja eiköhän käytettynäkin löydy ihan hyvät. :)

Muutama vaihtoehto onkin jo ollu.

Tälläisellä kuosilla olevat

Tai tälläisella..

Molemmat on siis huuto.netissä.

Mustissa sulkeutu kauppa tänään aamulla ja mun piti niistä tehdä huuto, mutta nukuttiin pommiin enkä sit enää ehtinyt. Myyjälle laitoin viestiä, että myisikö ne tiettyyn hintaan, mutta en saanut mitään vastausta ja myöhemmin kun katoin, niin rattaat oli uudestaan myynnissä.. Vastaus oli sit varmaan ei?

Ja näihin mustiin kuuluis siis pelkät rattaat.

Alemmissa kauppa sulkeutuu huomenna ja niistä olis tarkoitus tehdä huuto.

Niihin kuuluis myös vaunukoppa mukaan.

En vaan osaa päättää et kummatko olis kivemmat, molemmat kun miellyttää silmää. :)

Kummatko Sinä ottaisit mieluummin? :)

Pitkästä aikaa

Viime kirjotuksesta onkin vierähtäny jo pari viikkoo, joten ehkä on jo aika taas kirjottaa kuulumisia?
Juttuja mistä ois voinu kirjottaa ois ollu vaikka  kuinka paljon, mut jotenkin en vaan oo jaksanu alkaa kirjottaan.. Paljon on ehtiny tapahtuun tän parin viikon aikana, joten kertoilen niistä nyt sit jonkin verran, otetaan aikaa vähä kiinni!

No ekana, toissalauantainahan siis vietettiin mun ja miehen yhteisiä synttäreitä ja oli aivan huippuhauska ilta ja kaikki tärkeimmät ihmiset oli paikalla! <3
Mä täytin siis 14.10. 23v. ja mies täyttää tulevana keskiviikkona (27.10) 25v.! Alkuun oltiin meillä; höpöteltiin, miehet sauno ja vähän lauleskeltiin Singstarin avulla! Meiltä siirryttiin sitten baariin Koskiravintoloihin ja siellä saatiin nauraa räkättää miehen veljee ja mun siskon miestä, niillä hiukan tanssijalka vipatti.. :D Molemmat oli tainnu ottaa muutaman liikaa?
Kyllähän mekin tanssittiin koko ilta ja kalorit kulu!
Talo tarjos meille skumppapullon, josta mä otin jopa yhden huikan, yök!
Ja siis mulla meni koko baarireissun aikana viis euroo rahaa, mitä ihmettä?! Yleensä kun on tottunu, että menee useempi kymppi.
Summasummarum, aivan loisto kemut!

((Kuviakin laittaisin, mutta oon ollu taas niin laiska, etten oo vielä saanu niitä siirrettyä kamerasta koneelle :/ Mut jos mä vielä jossain vaiheessa niitä saisin tännekin lisäiltyä? ))

Yks toinen kohokohta näiden muutaman viikon aikana on ollu se, että Mandi lähti ryömiin kun ikää oli 6kk 1vko. No ei se nyt vielä kunnolla ryömi, mutta jonkun lelun halutessaan se hakee sen!
Eilen opittiin peruutus ja tuntu että siinä samassa ryömimisen taito hukku johonkin, mut kyllä se siellä vielä oli tallessa. Mun vauva on jo niin iso.. <3

Perjantaina sainkin käydä ihasteleen sitten ihan pienenpientä vauvaa, kun vierailtiin ystävän luona katsomassa heidän 1vkon ikäistä tyttöä. Ihana! <3
Kyllä toi meidän "vauva" oli jo jättiläinen sen rinnalla! Mä kutsunkin usein Mandia Godzillavauvaks, kun se usein ryömii hajottaan veljensä legorakennelmat. :D

Eilen oltiin mun siskon synttärikahveilla ja siinä sitten istuttiin sohvalla, kun ne yllätti meidät miehensä kanssa täysin ja pyysivät meitä kummeiks heidän helmikuussa syntyvälle vauvalleen. Tottakai suostuttiin! Mun eka reaktio oli vaan, että jaa taas määkö, oikeesti vai? Oon siis heidän esikoistyttönsä sylikummi. Sanoivat sitten, että haluaisivat meidät molemmat, kun mä oon yksin Venlan kummi.
Tulossa siis (näillänäkymin) neljäs kummityttö! <3
Tunsi itsensä taas jotenkin tärkeeks ja sellaseks ihmiseks johon luotetaan kun saa tollasen kunniatehtävän.

Tässäpä kai ne tärkeimmät? Johan siinäkin jo oli juttua..

PS. Viime kirjoituksessa mainitsemani riita on jo sovittu ja koko sotku unohdettu! <3

Kyllähän mä sit lähdin lauantaina kattoon sitä Jenniä ja alkuilta oli ihan huippu! <3

Loppuilta olikin sitten aivan perseestä, kun riitaannuttiin rakkaan ystävän kans, mun mielestä aivan mitättömän jutun takia ja siitä kehkeytykin sit oikein sota tänään! :'(
Taidetaan olla molemmat luonteiltamme sellasia, että kumpikaan ei halua luovuttaa ja antaa ensimmäisenä periks, vaan taistellaan ihan loppuun asti.

Mulla on ollu lauantain jälkeen aivan paskat fiilikset tän jutun takia, ja haukkuminen ei sitä asiaa ainakaan paranna yhtään!
Ja mä otin tän kyllä paljon raskaammin kun toinen osapuoli, mut sellanen mä oon. Mua jää aina tälläset asiat rassaan ihan vitusti!

Noh, katsotaan mitä aika tuo tullessaan ja jatkuuko meidän ystävyys vai ei..

Mutta kaikki meidän yhdessä viettämä aika ja vuodet merkkaa mulle ihan sikana, enkä halua sitä kaikkee menettää tälläsen takia! <3
Oot rakas! <3

Irtiottoja

Välillä jotain positiivistakin tähän blogiin! :)

Tänään kerroin miehelle kuinka ihanaa ois kun joskus sais olla ihan yksin!
Se kysy, et jaa ilman mua vai?
Kyllä! Ilman sua, ilman lapsia. Ilman mitään ääniä, ois vaan ihan hiljasta ja sais vaan olla!

Se vaan ei oo kauheen mahdollista, usein ainakaan..

Mutta! Mulla olis mahdollisuus päästä kahtena seuraavana lauantaina rillutteleen ystävien kanssa.
Ens lauantaina ois tiedossa ihanan Jenni Vartiaisen keikka ja seuraavana mun ja miehen yhteiset synttäribileet.
Nyt kamppailenkin sitten päätöksen kanssa siitä, et lähdenkö katsoon sitä Jenniä vai en.. Rahatilanne kun on vähän mikä on.. mieli kyllä tekis! Mieskin oikein kyselee, että no meetkö sä?

Ekan kerran kun mies kysy, et haluisinko lähtee kattoon sitä, mulle tuli vaan mieleen, et ei mulla oo mitään vaatteita sinne! Mies kun ei ymmärrä, että eihän nyt samoja vaatteita voi pitää kahta kertaa kun lähtee ulos, eihän? ;)

Synttäreille löysin jo ihanan mekon ja aaaaaiiivan ihanat kengät!
Laitan  niistä sit lähempänä synttäreitä kuvia. :)

Mielipiteitä, et lähtisinkö kattoon sitä Jenniä?
Tyhmä kai oon jos en lähde, kun kerran ois mahdollisuus? 

Ps. Eilen oli todella hyvä päivä vaikka oltiinkin koko päivä vaan kotona lasten kans! <3

Äitiys onyhtäkuin työnteko

Äitiyttä voi mun mielestä monella tapaa verrata työntekoon. Koko ajan (varsinkin nyt kun on kaks lasta) saa olla joko syöttämässä, vaihtamassa vaippaa tai sitten muuten vaan olla roikottamassa sylissä. Hengähdystaukoja ei juurikaan oo. Ja sitten kun toinen huutaa, niin tottakai se toinenkin alkaa huutaan.
Vois jopa sanoo, että kotiäitinä oleminen on ehkä jopa rankempaa, kuin ne jotkut muut ns. "oikeat työt".
Voitaiskohan kotiäitiys joskus luokitella ammatiks?

Hyvänä esimerkkinä eilinen, kun hyvä ja pitkäaikainen ystäväni (joka on myös Mandin kummitäti) oli meillä kylässä. Illalla syötiin hänen ja lasten kanssa iltapalaa, niin tokaisin hänelle, että melkeinpä koko ajan, kun hän on ollut meillä, mä oon joko syöttäny noita kahta tai sitten vaihtanu vaippaa. Ja hän siis oli meillä noin viiden tunnin ajan. Lukuunottamatta meidän pika visiittiä Ideaparkiin.
Mutta onneks Sanna oli mun seurana, olisin varmaan jo eilisenkin aikana menettäny monta kertaa hermoni, mies kun ei ollu kotona. <3

Illalla kun mentiin nukkuun, niin mies olis kaivannu vähän "hellyyttä". Tokaisin, että en jaksa! Sanoinkin sitten, että tiätkö oikeesti kuinka rankkaa toi lasten hoitaminen on ja kertasin samat asiat, joko vaihdat vaippaa, syötät tai roikotat sylissä. Vessaankaan ei taas päässy ilman, että toinen huusi. Joten tässä on nyt vähän muut asiat mielessä, kuten nukkuminen!

Ja sitten asia mikä on musta niin väärin! Se, että minkä takia äitiyspäivärahat/vanhempainpäivärahat lasketaan tulojen mukaan? Koska jos toinen on tienannu 500e ja toinen 1500e, niin ne saa eri suuruiset päivärahat. Kaikille pitäis olla samat rahat, koska ihan yhtä paljon ne lapset tulee maksaan, huolimatta siitä mitä töitä sä oot sattunu tekeen.
Näistäkin asioista on varmaan miehet päättäny?

Tälläistä tällä kertaa! :D
Syksyistä sunnuntain jatkoa teille! <3

Hajottaa

Taas tuntuu että pää räjähtää kohta.
En jaksa taas kerran kuunnella tota huutoo. (Mandi)
Tekis mieli lähtee juokseen lujaa pakoon eikä koskaan palata.

Taas luin kuinka jonkun äidin lapsi on niin aurinko, että aina se vaan hymyilee.
En usko!
Ei kai sellasia lapsia oo olemassa jotka ei koskaan itkis?

Vapaa ilta

Mandin syntymän jälkeen mulle on tullu tosi tärkeeks se, että pääsee välillä ihan yksin meneen johonkin. Oonkin ottanut nyt tavaks käydä viikoittain ottamassa niin kutsuttua "omaa aikaa" jumppailun ja kavereiden kanssa kahvittelun parissa. Sitä jaksaa sit taas paljon paremmin olla kotona lasten kans.
Ja saan olla todella onnellinen siitä, että mulla on tollanen mies kuin Atte. Tollanen joka ei vaan tee niitä lapsia vaan myös hoitaa niitä ja touhuaa niiden kans. Ni!

Lucaksen syntymän jälkeen oli jotenkin tosi vaikee lähtee mihinkään ilman sitä ja tykkäsin, että oltiin paljon perheen kesken kotona.
Ehkä sit liikaakin?

Välillä oon ajatellut, että onko tullu tehtyä lapset liian nuorena, koska nyt aina välillä tulee sellasia ajatuksia, että olis kiva olla vielä 18, mennä ja tulla miten huvittaa?
No ei. En mä noita ihanuuksia mihinkään vaihtais! <3

Mä oon kyllä kerenny niin paljon nuorena (oonko mä nyt vanha?) tekeen ja kokeen, että eiköhän melkein kaikki oo jo tullu nähtyä ja koettua.
Nyt on perheen aika! <3 (ja päivääkään en vaihtais!)

Kuinka Sinä käytät "oman aikasi"?

Vanha ystävä

Aamulla en ois taas millään jaksanu nousta sängystä ylös.
Mies oli lähdössä töihin ja tuli pariin kertaan herätteleen mua, koska Lucas oli jo hereillä.
Raahauduin puoliunessa alakertaan ja jatkoin sohvalla uniani pojan katsellessa lasten ohjelmia ja ajattelin, että mä en jaksa nousta. Piti vielä vanhalle ystävällekin mennä kylään, jota en oo nähny lähes puoleen vuoteen, kesällä kun oltiin riidoissa. Ajattelin, että perun, koska en jaksa lähtee mihinkään.
Onneks sain sitten puolen tunnin lisäunien jälkeen itseni ylös ja aamuhommat hoidettua, eikä tarvinnut menoa perua.

Me ollaan tän kyseisen ystäväni kanssa tunnettu ihan pienestä asti, samassa tarhassa kun oltiin. Sieltä sitten jatkettiin ala-asteelle ja oltiin samalla luokalla 1. ja 2. luokka. Kolmannella luokalla vaihdettiin isommalle ala-asteelle ja siellä jouduttiin sitten eri luokille, niinkuin myös yläasteella. Lähes koko koulu ajan oltiin parhaita kavereita, jossain vaiheessa tietysti tuli jotain riitoja, niin kavereista kuin pojistakin, mutta aina löydettiin toisemme uudelleen.
Yläasteella jossain vaiheessa välit rikkoutu ja lähdettiinkin sitten eri kouluihin opiskeleen. Hän lähti kokonaan toiseen kaupunkiin. Ollessani amitsun toisella luokalla, hän vaihtoi alaa ja koulua, tuli samaan kouluun kun mä ja samalle linjalle. Tällöin ei vielä alettu uudestaan kaveeraan.
Hän sai ensimmäisen lapsensa 2006 ja sitten kun mä odotin Lucasta, niin alettiin taas nähdä toisiamme. Asuttiin vielä ihan lähekkäin, hän tien toisella puolella ja mä toisella.

Siitä asti ollaan taas oltu yhteyksissä, paitsi kesällä meille tuli riitaa, eikä sitten lähes puoleen vuoteen nähty, kunnes nyt taas tänään. Oon kyllä niin onnellinen, että mentiin Lucaksen ja Mandin kans käymään, koska hän on ollut aina sellanen jonka kanssa voi puhua ihan kaikesta ja hänelle on todella helppo puhua!
Joidenkin ihmisten kanssa puhuminen on välillä vaikeaa ja varsinkin jos ei oo nähny pitkään aikaan, mutta meillä kyllä löytyy aina se yhteinen sävel ja aina on hauskaa! <3

Jokainen tarvitsee ystäviä.
Onko sinulla hyviä ystäviä? Millaisia he ovat?

TALO

Haluan talon.
Uuden talon.
Omakotitalon.
Uuden omakotitalon.
Hienon omakotitalon.

Nih!

Me asutaan tällä hetkellä neljän huoneen rivarinpätkässä, joka ostettiin noin 2,5 vuotta sitten.
Koko kämppä on rempattu vaatehuonetta, saunaa ja kylppäriä lukuunottamatta.
Tää on joo ihan kiva, ja sillon kun remppaa tehtiin, niin tuntu, et asunnosta tulee tosi hieno. No joo, sillon se tuntu siltä, nyt enemmänkin siltä että tää on ihan juosten kustu.
Tekisi siis mieli hommata uus talo (omakotitalo!) ja laittaa se oikeesti hienoks!
Ja eniten vituttaa vastike, joka on ihan järjetön!

Meillä oiskin miehen kanssa haaveissa, että sitten joskus tulevaisuudessa saatais mun vanhempien talo, jonka he ovat rakentaneet kun mä oon ollu pieni. Se on juurikin omakotitalo, jossa on 5h+k+khh+s+2xWC, autotalli ja iso piha!
Siitä sais todella hienon, kun vaan pinnat laittais uusiks.

Noh, ehkä sit joskus me ehkä voitais saada se?
Ei kai sitä nyt voi vaan mennä sanoon (edes omille vanhemmille), et "Hei, saataiskos me teijän talo? Eiks tää oo vähän liian iso teille kahdelle?"

Jatkan haaveilua! :)

Lapset

Noi aikasemmat kirjotukset on varmaankin antaneet sellasen kuvan, että meidän perheessä ei oo mitään hyvää eikä mikään oo hyvin? No kyllä on! Kaikista tärkein asia on se, että lapset on terveitä! Vielä ainakin, eihän sitä ikinä voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Toivon tietysti, että pysyvät aina terveinä eikä mitään vakampaa tulis, niinkuin tietysti jokainen vanhempi varmasti toivoo.

Eilen katseltiin siis Elämä Lapselle-konserttia. Kyllä ne tarinat taas kosketti todella paljon. Voi mitä kaikkee jotkut perheet saakaan kokee.. :'(
Mulle itsellenikin toi aihe on aika läheinen, sillä oon saanu vierestä seurata mieheni veljen kahden nuorimman lapsen vakavia sairauksia heidän syntymistään asti. Nuoremmalla heistä sairaus on vakavampi ja on joutunut kokemaan vaikka ja mitä! Aina jaksan ihmetellä pienen ihmisen jaksamista ja sitä voimaa selviytyä!

Mun "ongelmat" tuntuu siis aika pieniltä verrattuna siihen mitä jotkut joutuu kestään!

Rakastan teitä Lucas ja Mandi! <3

Eilen mieheni ollessa töissä laitoin hänelle tekstarilla anteekspyynnön siitä että oon ollu niin vittumainen ja samaan viestiin lisäsin, että kun hän ei tunnu käsittävän, että mä en oikeesti vaan enää välillä jaksa!
Hän pyysi kanssa anteeks omaa käytöstään.

Oon monet kerrat hänelle viestittäny töihin, että mä en jaksa tota huutoo ja tuun hulluks. Ehkä oon yrittäny pyytää apua, johon en kyllä oo saanu muuta vastausta, kun että koita nyt jaksaa..
Joo koitan ja siinä onkin välillä todella paljon koittamista. Mä oon välillä niin ratkeemispisteessä, että meinaa lähtee koko homma käsistä. Tulee huudettua lapsille ja välillä tekis mieli paiskoo tavarat pitkin seiniä.

Ja sitten taas tunnen itseni huonoks äidiks jos tulee jostain syystä huudettua. Kyllähän mä sen tiedän, ettei se huuto mitään auta. Täytyis vaan yrittää hallita itsensä.

Mandin syntymän jälkeen tunsin välillä olevani aivan lopussa ja pari kertaa meinasinkin romahtaa aivan tyystin! Mandilla todettiin 1,5kk:n ikäisenä refluksia ja siihen saakka huusi päivittäin lähes koko ajan, ellei ollu tissi suussa.
Muistan muutamat kerrat, kuinka itkin ja huusin kun mies toi tyttöä syömään, että "Mä en vittu jaksa enää. Mulla ei oo enää muuta elämää kun istua tissi suussa päivät pitkät ja välillä tuli sanottua niinkin pahasti, että toivon että koko tyttöä ei edes olisi!"

No enhän mä oikeesti niin toivonu, niinä hetkinä vaan kaikki tuntu ylivoimaselta. Välillä teki mieli käpertyä nurkkaan pieneks palloks ja lakata olemasta.

Tuntu kuin mut olis tuomittu neljän seinän sisälle. Mihinkään ei pystyny lähteen ilman huutoo. Pari kertaa jouduinkin peruun menoni, kun huuto alko jo ennenkuin sain tytön istuimeen.
Silloin ajattelin "hyvää elämää vaan mullekin.."

Refluksian toteamisen jälkeen Mandi sai lääkkeet vaivaansa ja huuto alko helpottaan ja nyt se on jo loppunu.
Nyt hän huutaa enää ainoastaan autossa, mutta sen kanssa on jo oppinu jollain tapaa elään..

Näin jälkeenpäin ajateltuna, mulla tais olla pieni synnytyksen jälkeinen masennus, mitä en sillon tajunnu, tai en halunnu myöntää ja näin ollen ei tullu edes haettua apua. Vieläkin välillä tuntuu että masennus nostaa hetkittäin päätänsä, mutta täytyy koittaa jaksaa.
Onhan meillä myös paljon hyviäkin hetkiä takana ja paljon vielä myös edessäpäin! :)

Ihana Maanantai

Monet odottaa aina viikonloppua ja vihaa maanantaita. Niin minäkin ennen.
Tai kyllä mä vieläkin odotan viikonloppua, ettei tarvi olla yksin lasten kans, mutta sit aina lauantaiaamusin mä taas muistan vihaavani viikonloppuja!

Meidän perheen viikonlopuista on nimittäin tullu ihan hirveitä. Johtuen kai aika pitkälti Lucaksen uhmaiästä?
Viikonloput, kun isäntäkin on kotona, on pelkkää huutoo, kiukkuamista ja vinkumista täynnä. Mikään ei oo hyvin. Osottaako poika sit vaan isälleen mieltä, kun ei oo päivisin viikolla kotona?

Viikolla kun oon yksin lapsien kanssa kotona isännän ollessa töissä, meillä on useimmiten tosi kivaa ja Lucaskin on hyvällä päällä. Mutta sillä samalla sekunnilla kun Atte tulee töistä ja astuu sisälle alkaa se kiukkuaminen.

Eilen jo ehdotinkin miehelle avioeroo ja kerroin myös, että hän saa pitää lapset!
Mä oon välillä niin tuskastunu tohon huutoon, että tekis mieli pakata kamat (=olla raukkamainen) ja lähtee meneen! Sit mä taas palaan todellisuuteen ja mietin, että mihin mä sit oikein menisin? Eihän mulla oo mitään paikkaa..

No joo, sitten vähän positiivisempiin asioihin!
Oltiin Mandin kans aamulla vauvajumpassa ja Lucas oli siskoni ja hänen tyttöjensä kanssa sellaisella temppuradalla. Lucas on aika arka ja ottaa aikansa ennenkuin hän alkaa vieraassa paikassa hieman avautuun. Aattelinkin, että kuinkahan suostuu jäämään vieraaseen paikkaan vaikka olikin tuttu ja turvallinen ihminen mukana.. Hienosti poika jäi, sano heipat ja lähti.
Kun menin häntä hakemaan, tunsin ylpeyttä siitä, että hän oli jopa tehnyt siellä jotain eikä vain kyhnöttänyt siskossani kiinni. Way to go Lucas! :)

Aloitus

Ajattelin aloittaa toisen blogin kirjoittamisen jonne kirjoitan myös vaikeista asioista. Ja enemmänkin meidän perheen arjesta. Tuo toinen blogi tuntuukin vähän tyhmältä, ja sinne oonkin kirjotellu mistä milloinkin. Voihan olla, että tännekkin sitten tulee kirjoteltua välillä mitä sattuu, mut katotaan nyt mitä tästä tulee..

Olen siis lolakuussa 23 vuotta täyttävä nuori nainen ja perheeseeni kuuluvat aviomies Atte, poikamme Lucas (synt. 06/08), tyttäremme Mandi (synt. 04/10) ja ranskisneiti Lola.
Kaikki ovat erittäin rakkaita ja tärkeitä! <3

Välillä arki tuntuu todella ylivoimaiselta, enkä oikein osaa edes asiasta puhua kenellekään ja siitä ehkä sainkin kipinän tän blogin kirjottamiseen. Voi edes johonkin purkaa tuntemuksiaan.. Aina välillä tuntuu siltä, että vedetään jonkinlaista roolia, vaikka välillä asiat tuntuu menevän päin persettä. En jaksa aina olla se "täydellinen" äiti, joka hymyilee päivästä toiseen ja raahaa lapsiaan harrastuksesta toiseen ja kaikki on niin ihanaa, liibalaaba...

Usein vertaan itseäni toisiin tuntemiini äiteihin, jotka tuntuvat niin täydellisiltä ja tuntuu että heidän elämissään on kaikki kohdallaan.

Ollaanko me sit vaan erilaisia? Eihän aina voi jaksaa kaikkee, eihän?