Monet odottaa aina viikonloppua ja vihaa maanantaita. Niin minäkin ennen.
Tai kyllä mä vieläkin odotan viikonloppua, ettei tarvi olla yksin lasten kans, mutta sit aina lauantaiaamusin mä taas muistan vihaavani viikonloppuja!
Meidän perheen viikonlopuista on nimittäin tullu ihan hirveitä. Johtuen kai aika pitkälti Lucaksen uhmaiästä?
Viikonloput, kun isäntäkin on kotona, on pelkkää huutoo, kiukkuamista ja vinkumista täynnä. Mikään ei oo hyvin. Osottaako poika sit vaan isälleen mieltä, kun ei oo päivisin viikolla kotona?
Viikolla kun oon yksin lapsien kanssa kotona isännän ollessa töissä, meillä on useimmiten tosi kivaa ja Lucaskin on hyvällä päällä. Mutta sillä samalla sekunnilla kun Atte tulee töistä ja astuu sisälle alkaa se kiukkuaminen.
Eilen jo ehdotinkin miehelle avioeroo ja kerroin myös, että hän saa pitää lapset!
Mä oon välillä niin tuskastunu tohon huutoon, että tekis mieli pakata kamat (=olla raukkamainen) ja lähtee meneen! Sit mä taas palaan todellisuuteen ja mietin, että mihin mä sit oikein menisin? Eihän mulla oo mitään paikkaa..
No joo, sitten vähän positiivisempiin asioihin!
Oltiin Mandin kans aamulla vauvajumpassa ja Lucas oli siskoni ja hänen tyttöjensä kanssa sellaisella temppuradalla. Lucas on aika arka ja ottaa aikansa ennenkuin hän alkaa vieraassa paikassa hieman avautuun. Aattelinkin, että kuinkahan suostuu jäämään vieraaseen paikkaan vaikka olikin tuttu ja turvallinen ihminen mukana.. Hienosti poika jäi, sano heipat ja lähti.
Kun menin häntä hakemaan, tunsin ylpeyttä siitä, että hän oli jopa tehnyt siellä jotain eikä vain kyhnöttänyt siskossani kiinni. Way to go Lucas! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi. :)